Tietoni naisista vaihtelevat kahdesta yleisestä uskomuksesta muutamaan itsestäänselvyyteen. En tiedä, että tulisiko minun helpottaa oloani tämän suhteen matkaamalla junalla kulttuuripääkaupunkiin vai lukemalla naiskirjoittajien blogeja. Työajalla blogien selaaminen on haasteellista, sillä puhelin tulisi malttaa tiputtaa hetkeksi hyppysistä. Kuten nyt. Tosin tätäkin kirjoittaessani pikaviestimme ja bloggerin viereinen tabi vilkuttaa Hänen nimeään. Hän on selaimeni jokainen lehdykkä.
Blogien perusteella naiset ovat armottomia. Vie roskat, vaihda marsun sahanpurut ja saa palkinto. Auringonkukan siemenien ja pikku-Jasminen sellotunnin unohtamisesta rankaistaan; jos nainen on hyvällä tuulella, vain säkenöivällä mulkaisulla. Ei voi välttyä ajatukselta, että toisinaan nämä blogit kuullostavat ajankohtaiselta kakkoselta. Minä kuullostan. En kuitenkaan peittele riemuani siitä, että on viimeinkin kanava, jonka voi täyttää millä tahansa ja antaa sille sisällöstä välittämättä nimeksi mitä tahansa. Lienee selvää, että pikaisesti keksitty "Kaikista pojista ei tule miehiä"-otsikointi himmentää osan siitä vilpittömästä riemusta, johon tähtäsin alkuperäisine alhaisine motiiveineni*, aloittaessani kirjoittaa blogia.
Motiivini muuten on Hän. Tiedän, että hengin ylioppilastutkintoa, mutten ole läheskään niin itsekeskeinen tai tärkeilevä kuin arvaillaan. Tai olenhan minä. Kirjoitan minä-muotoisesti. En voi avautua asiakkaalleni henkilökohtaisista tuntemuksistani. Huonolaatuisesta spermasta ja kaiken tarkoituksettomuudesta. Kukaan ei uskaltaisi tilata jälkiruokaa. Tai ostaa mitään.
Hän ei pidä blogia, mutta minusta Hänen pitäisi. Hän osaa näyttää tunteensa, joten Hänen tarvitse.
*) yleinen arvio pitää paikkansa: näillä tarinoilla ylennetään itseä, kompensoidaan heikkoa itsetuntoa ja egotrippaillaan niin, että anonyymeistä anonyymeinkin kouristelee työpisteellään vaivaantuneena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti